#sekasin247

#sekasin247-kampanja herätti keskustelua kavereitten kans. Miten se voikin olla, että näin aikuisinakin me hiljaisesti hyväksytään, että mielenterveysongelmat on aihe, josta ei saa puhua.
Kun mietin osallistunko tähän kampanjaan oman tarinani kans, kohtasin yllättävän monesta suunnasta ”no kannattaakohan kuitenkaan”-asennetta, mikä vahvisti entisestään tarvetta sanoa ääneen, että Hei, määki oon ollu sekasin. Jos se, että jos ite kerron ees vähä pintaraapaisua omista kokemuksista, auttais jotain lasta, nuorta tai vanhempaakin hakemaan apua ja puhumaan avoimesti, niin oon ihan mielettömän tyytyväinen. Tämän kampanjan kans ollaan tärkiällä asialla.

Kaikista läheisimmät tietää, että oon itekin kamppaillu useampien F-diagnoosien alla, mutta pitkään kesti, ennen kuin avasin suuni ja kerroin mitä pinnan alla tapahtuu. Olin yläasteella, kun mut ekan kerran ohjattiin koulupsykologille ”vähän juttelemaan”. Jo silloin häpeän tunne oli niin vahva, että lopulta en enää ilmestynyt sovituille käynneille. ”Kyllä mää pärjään”. Ja kyllähän mää pärjäsin. Mulla oli kavereita, harrastuksia, lämpimät perhesiteet, pärjäsin koulussa ja nauroin paljon. Olin iloinen ja energinen. Tanssin ja söin hyvin.
Mutta se ei oo ihan niin yksinkertaista.
Vuosien varrella oon ehtiny tuntea ja toilailla niin monenlaista, että vieläkin riittää purettavaa ja käsiteltävää.

Uniongelmat on aina ollu osa mun elämää, niistä oon kertonut avoimesti. Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu kun ei joskus saa unta. Mulla sitä on monenlaista ja se on jatkuvaa.
Joskus en nuku, kun ahdistaa niin paljon, syke pysyy korkealla, kroppa tärisee ja itku puskee kehosta ulos läpi yön. Oon paska, huono ja epävarma, kaikki valehtelee ja nauraa mulle. Muutaman itketyn yön jälkeen alkaa rajummat friikkailut; joku on huoneessa ja menee sängyn alle. Koputtaa vaatehuoneesta. Vaikeina masennuskausina todellisuus vääristyy ja katoaa niin sankkaan sumuun, että sieltä ei löydä ees itteänsä. Näinä hetkinä mun vierellä ei varmastikaan oo ollut helppoa. Kiitos.

Joskus uni saattaa loppua, kun pää täyttyy ideoista. Jumalauta, teen tätä, tätä ja tätä! Ei täsä ehi nukkua, ku onnii palio kaikennäköstä hommaa! 8) Projekteja alkaa, mutta harvoin pääsen loppuun asti. Mutta se ilon ja innostuneisuuden tunne! Ennen kuin ehin sanoa ”ylikierrokset”, niin oonkin pakannut astiat jätesäkkiin ja havahdun uudesta kaupungista pellekurssin ohjaajana ja mietin että mitähän vittua. Osoite vaihtu kuuden vuoden aikana 16 kertaa. Välistä touhuilin täysillä, välistä erakoiduin ihmisistä ja aloitin rakentamisen taas alusta. Elämä heittelehti äärilaidasta toiseen ja identiteetti sen mukana. Muutot saatto tapahtua niin nopeasti, että varasto jäi täyteen tavaraa. Työasioita en oikein muistanut hoitaa, joskus unohin mennäkin. En vastannut puhelimeen ja työnsin postit suoraan roskikseen tai avaamattomien muuttolaatikoiden pohjalle. Kusin asioitani ja tavallaan myös varmaan tiedostin sen. Ihan totaalista avautumista en ainakaan vielä halua tehdä, mutta se nyt on jo selvää, että kaikki muumit ei ollu laaksosa. Ja kukaan ei tienny et mulla oli asiat niin solmussa, ulospäin kaikki oli ihan hyvin.

Jossain vaiheessa voimat loppu totaalisesti. Avasin varovasti suuni yhelle ystävälle, joka totes samantien ”Sun pittää mennä terapiaan” Naurettiin yhessä ja sanoin et jep. Ja sitte menin.
Vaikka mielenterveystyötekijät yrittää varmasti parhaansa, niin monenlaista kohtelua tulee kyllä vastaan. ”Eihän sulla nyt voi olla paha olla, kun oot niin nuori ja nätti.” Vaikka oikiasti teki mieli repiä sen hoitajan pää irti, niin silti se kommentti vaikutti muhun. En halunnu enää puhua mitään. Eihän mulla ollut oikeutta tuntea näin.
Joka kerta kun mulla oli tapaaminen, olin itku kurkussa, et entä jos joku tuttu tulee vastaan. Niin vahvasti se häpeän leima loistaa otsassa. Diagnoosimeressä uiminen pelotti. Lopulta se oli kuitenkin helpotus. Ei se tuo mitään lisää tai ota musta mitään pois jos paperihin merkitään kirjain- ja numerokoodi. Olkoon.
Juoksin ryhmissä, yksilökäynneillä ja koitin lääkkeitä. Yhessä välissä provosoiduin jatkuvasti vertaisryhmän porukasta. Miten teillä voi olla muka nui paskaa, onpa ärsyttävää kitinää, mulla menee ainaki iha heleveti hyvi 8) Tragikoomista.
Samalla laitoin käytännön asioita järjestykseen, availin seitsemän vuotta vanhoja muuttolaatikoita ja kaivoin esille perintätoimiston avaamattomia kirjeitä vauhdikkailta ajoilta ja luin tuskaisia tekstejä  harmaammilta päiviltä. Itkin laatikoiden äärellä muutaman tunnin ja mietin, miten paljon helpommalla olis kaikki muutkin päässyt, jos olisin aiemmin myöntänyt, että kyllä nyt jokin on vikana, kun en hallitse elämääni, tunteitani ja tekemisiäni niiku kaikki muut.

Ailahtelu on osa mua ja se on saanut myös paljon hyvää aikaan. Nykyään kuitenkin osaan jo vähän tunnistaa, millon ideaa kannattaa lähteä toteuttamaan ja millon ehkä kannattaa vielä nukkua yön yli :) Joskus tarviin kyllä vähä muittenkin toppuuttelua ennen ku rauhotun. Joskus taas harmaus vie mennessään, mutta osaan jo tunnistaa sen ja oon löytänyt keinoja hidastaa ja estää valumasta sinne paskaan. Balanssi alkaa löytyä. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että oon aikoinani avannut suuni ja saanut läheisiltä tukea ja hyväksyntää. Voin antaa itelleniki jo jotain anteeksi. En olis ikinä selvinnyt ilman mun kummallista, rakasta perhettä. Kiitos kuuluu niille kaikista läheisimmille ihmisille, jotka jakso tukea ja työntää eteenpäin, kun otin takapakkia. Ne joitten kans voin heittää mustaa huumoria, että tämmöstä se on ku on hullu. Kun avaat suun, saatat myös auttaa jotain toista. Vaikka oon mielenterveyskuntoutuja, oon myös ystävä, sisko, lapsi, tyttöystävä, tanssinopettaja, tapahtumatuottaja ja ihan vaan Heini. Ihan tavallinen. Pitkään oon salaillut näitä asioita työni takia. Mutta jos joku nyt pahoittaa mielensä, että tuon asioita julki, niin oon tosi pahoillani vain siitä, että jollain on niin rajoittunut mieli ja toivon, että katsontakanta jossain vaiheessa laajenee. Täällä kun jokainen on joskus pikkusen sekasin.

Kaikki kamppailee jossain vaiheessa oman mielen kans. Osa kevyemmin, osa käy vähä syvemmissä vesissä. Hae ajoissa apua. Kun sekoiluttaa, avaa suu. On aika jo purkaa tää hiljainen sopimus, ettei mielenterveysongelmista saa puhua, koska niissä on jotain noloa. Sano kaverille, kerro äitille, nykäse mua hiasta. Kyllä ne pään solmut sieltä pikkuhiljaa aukiaa. Eikä tää elämä sitte oo paskempaa ü

Apuja voit alottaa hakemaan vaikkapa täältä: http://sekasin247.fi/

Aurinkoa kaikkien päiviin, jea! 8)