sairaskertomuksia vol.58

Tää on varmaan kuudes postaus jonka aloitan ”Nyt kun oon tässä kotona sairaana nii ehdin kirjoitella...” Hitto vieköön.

Yksityiskohtainen, jännittäviä käänteitä sisältä tarina sairastelustani jäänee tältä erää kertomatta, mutta kerron sen sijaan miten tyytyväinen olin Kemijärven Lapponia-sairaalan toimintaan. 

Yleensähän kipeänä venytän päivystykseen menemistä ihan viimeiseen asti, koska siellä saa aina jonottaa tuntikausia eikä ikinä saa kuulla edes minkäänlaista arviota mihin aikaan lääkärille SAATTAISI päästä. Tällasia on siis mun kaikki aiemmat kokemukset.

Tällä kertaa olin kuitenkin kuumeessa ja kurkkukivussa mökillä Kemijärvellä ja otin yhteyttä paikalliseen päivystykseen saisinko tulla käymään. Ainakaan aiempien paikkakuntieni päivystykset eivät ole suhtautuneet kovin suotuisasti ulkopaikkakuntalaisten terveydenhoitovaatimuksiin, joten en odottanut kovin ystävällistä palvelua nytkään. Kyynisestä suhtautumisesta huolimatta sain saman tien lähetteen laboratorioon.

Painuin sairaalalle ja olin varma että saan jonotella tunteja. Labratestit kestivät n.2min ja olin ulkona sairaalasta, puhelinnumero kädessäni. ”Ei sinun kannata jäädä tänne odottamaan, ei voida kuitenkaan luvata, että pääset saman tien lääkärille kun tulokset tulevat.” Aa, okei, eipä haittaa pätkääkään. Tunnin päästä hoitaja kertoi puhelimitse, että tulehdusarvot on koholla ja mulle on lääkäriaika kuudelta. Menin takaisin sairaalalle, jossa lääkäri tutki perusteellisesti ja määräsi tarvittavat lääkkeet. Vietin päivystyksessä yhteensä ehkä tunnin verran aikaa. 

Olin niin onnessani ystävällisestä ja sujuvasta palvelusta, että kiikutin seuraavana päivänä kukan ja kiitoskortin henkilökunnalle. Liian harvoin muistetaan kiittää, aina kuitenkin muistetaan valittaa kun homma ei toimi. Nyt toimi. Oon vieläki ihan fiiliksissä, hyvä Lapponia!

No tästä menestystarinasta huolimatta oon taas kipeänä, ilmeisesti kymmenen päivän antibioottikuurin aikana tehdyt kaheksan työvuoroa ja muutamat tanssitreenit ei edesauttanut paranemista, vaan aloin harrastelemaan kuumetta uudelleen tuossa viikonloppuna.
Onneksi mejä kämpillä majaileva pikkuveljeni jaksaa kuitenki ilahduttaa asiallisilla kommenteillaan.
Miettikää tää tilanne:
Oon viidettä päivää korkean kuumeen kourissa, lääkärit ei löydä aiheuttavaa bakteeria ja olo alkaa heikkouden lisäksi oleen melko mökkihöperö. Junnu tulee kotiin ku oon just herännyt päiväunilta. Se kävelee keittiössä vastaan, kattoo hetken mua hiljaa ja kysäsee rennosti: ”Pitäskö meikata?”

...

Tyydyin kattomaan murhaavasti ja kerroin heränneeni just. ”Sen jokseensakin huomaa.”

Teki mieli lyyä. Asiaan ei auttanut, että seuraavaksi se kommentoi mun puhuvan tyhymästi, koska vältän R- ja K-kirjaimia tämän kurkkukivun takia. Tätä seuras tietenkin mun puheen matkiminen, mikä oli ihan jumalattoman ärsyttävää.
Mejä sisarussuhde on muutenki niiku kaikilla muillakin 10-vuotiailla; riidellään äänekkäästi, matkitaan ivallisesti ja tilaisuuden koittaessa varastetaan toisten karkit. (Söin eilen Junnun geishan. No en kokonaan.) 

No ei, aiva hyvä veli se on. Hoitaa myös tarvittaessa kissat.

Tosin tuo puhumisen hankaluus on huvittanu myös mua ja mun kämppistä Keppiä aika paljon. Koska K-kirjain on näinä aikoina vaikea sanoa, oon tässä jutustellut Hepille koko päivän. Hehhee.
Nyt oli kyllä niin laadukas juttu, että lopettelen kirjoittamisen tähän.

En voi kuitenkaan tota enää ylittää ü

-Heini